Perhe koolla!

Teräsmieslajista tuli koko perheen harrastus – urheilussa halutaan nyt ylittää omat rajat
Kestävyyslajien suosio näkyy esimerkiksi triathlon-tapahtumissa, joihin lähdetään koko perheen voimin.

10-vuotias Leevi venyttelee pohkeet ja reidet lenkin päätteeksi äidin opastuksella. Perhe Koskimaa osallistui viikonloppuna Pajulahdessa järjestettyyn Valtteri Bottas Duathloniin.
Leevi juoksee alkumatkan, puolitoista kilometriä, isä pyöräilee vitosen ja äiti juoksee maaliin.
Kisa ei ole Leeville ensimmäinen triathlon-kisa. Helsinki City Triathlonissa hän on uinut, pyöräillyt ja juossut jo useamman kerran isänsä kanssa.
– On se vähän rankkaa, jos on pitkä matka, mutta jos on lyhyt matka, niin se on kivaa.

Triathlonin harrastajamäärät ovat kasvaneet viime vuosina, ja samalla pitkien ’teräsmies’-kisojen rinnalle on ryhdytty järjestämään lyhyempien matkojen kisoja. Yksi näistä on viikonloppuna ensimmäistä kertaa järjestetty Valtteri Bottas Duathlon, johon osallistui viitisenkymmentä perhejoukkuetta.
Leevi on lähtenyt isänsä jalanjäljissä lenkkipolulle. Isä Jarno on tullut ensimmäistä kertaa puolimatkan maaliin muutama viikko sitten. Puolimatka on lähes kaksi kilometriä uintia, 90 kilometriä pyöräilyä ja puolikas maraton.

– Se on se monipuolisuus: tuntuu houkuttelevalta tehdä lajit peräperää ja katsoa, miten sen jaksaa kaikki kolme lajia, hän sanoo.
Lajia harrastaa kymmenisen tuhatta suomalaista – junioreita heistä on joka kymmenes, arvioidaan Triathlonliitosta.
– Kynnys on madaltunut ja tavoitteena on houkutella mahdollisimman monia mukaan lajin pariin. Ei tarvitse pelätä, että se olisi vain kovien kuntoilijoiden tai urheilijoiden harrastusmuoto, sanoo lahtelainen Jarno Koskimaa.

Triathlonia pidetään ultra-rääkkinä, mutta se on myös koko perheen tekemistä, sanoo Liikuntatieteellisen seuran pääsihteeri Jari kanerva.
– On monenlaisia matkoja ja kuntosarjoja. Kestävyysurheilu on ollut nousussa pari viime vuotta – niin myös triathlon.
Nyt ei kytätä aikoja, vaan ylitetään omia rajoja
Triathlonin suosiota selittää myös toinen ajan henki: tapahtumissa ei niinkään kytätä aikoja, vaan harrastajatkin haluavat ylittää itsensä, arvioi pääsihteeri Kanerva.

Maaliin pääseminen on jo itsessään rankka tavoite.
– Tärkeintä on itsensä voittaminen. Ei ole aikatavoitetta, vaan se riittää, että tulee läpi ja ehjänä maaliin. Se on jo palkitsevaa. Kilpailijat menköön omia vauhtejaan, sanoo Jarno Koskimaa.
Juoksu, uinti ja pyöräily ovat lajina perinteisinä, mutta kaikki kolme lajia yhdistävä triathlon on monipuolinen, hän perustelee harrastustaan.
– Siinä joutuu koville, vaikka menee rauhassakin. Joutuu taistelemaan itseään vastaan. Vauhdin ja voimien jakaminen on tärkeää, ettei lähde alusta liian kovaa vaan muistaa sen oman tason missä mennään.

Meeri Niinistö / Yle

Kiitos Meri, Hanski ja koko Ylen-tiimi tekstistä ja kuvista, oli suuri kunnia päästä mukaan juttuun ja hienoa jakaa liikunnan ilosanomaa kaikille!

Tämän kesän osalta kaikki suunnitellut tapahtumat on nyt käyty läpi ja mieli suuntaa jo kohti talvea ja toivottavasti hyviä hiihtokelejä? Iloa ja voimaa kaikille tovereille ja liikunnan ystäville hämärtyvään syksyyn. Nautitaan kaikista vuodenajoista, liikutaan ja pidetään itsestämme ja läheisistämme hyvää huolta. #ilonkautta #voitaitsesi

 

Haaveista totta, uskalla yrittää!

Vitsailevat ”Tärkeintä ei ole voitto vaan palkinnosta saatavat rahat!” Itse vääntäisin tuon ”Vaikka rahat jäisi saamatta, voittoa ei kukaan sinulta vie.” ja kaikki tämä voitosta höpiseminen kohdallani tarkoittaa uskaltautumista, heittäytymistä johonkin tuntemattomaan jopa pelottavaan! Voita ensin itsesi, pelkosi ja haasta sitten myös lähimmäisesi mukaan kilpaan. Haaveile, haasta, uskalla yrittää!

Omalla kohdallani haaste heitettiin noin neljä vuotta sitten kun ajattelin, että voisihan tuota triathlonia hieman kokeilla ja päätin liittyä paikalliseen X-tri Lahti nimiseen tri-seuraan. Tunsin muutamia ihmisiä seurasta ja olin jollain tapaa ihaillut heidän heittäytymistään ja intoa lajia kohtaan, myös porukan yhteinen ”spirit” teki suuren vaikutuksen. Olin jo aiempina vuosina harrastanut kestävyysliikuntaa, lähinnä hiihtoa ja rullaluistelua kesäisin. Juoksu on aina ollut vastenmielistä ja uimaan en koskaan tosissani opetellut vaikka jo lapsena uimakoulun suoritin ja teininä jopa uimakandidaatin-tutkinnon. Jokin kuitenkin viehätti tuossa kolmen lajin yhdistelmässä, jos kaikkea voisi vähän kokeilla ja yhdistää niin se epämiellyttävinkin kenties hukkuisi kahden muun lajin tuomaan mielihyvään? Ehkä melko typerä lähestymiskulma, mutta toimi kohdallani.

Ensimmäinen kesä hyvin varovasti lajiin tutustuen, oli pari lyhennettyä sprinttiä ja jokunen pidempi pyöräily. Toisena kesänä sitten sprintti ja ensimmäiset olympiamatkat, kolmas samalla kaavalla ja jostain kipinän sytyttänyt unelma puolikkaasta alkoi tunkea mieleeni. Kaikissa tapahtumissa joihin lähdin nimeni löytyi tuloslistan viimeiseltä sivulta ennen keskeyttäneitä tai kisansa peruneita. Omat syynsä tietty osallistumiseen jokaisella, itselleni alusta alkaen lajin monipuolisuus, yhteisöllisyys ja omien rajojen hakeminen, niissä tarpeeksi minulle. No niin siinä sitten kävi, että ilmoittauduin Ironman 70.3 Otepään kilpailuun viime syksynä, sain jopa hivenen yllytyshullun serkkuni houkuteltua moiseen! Vajaa vuosi treeniä, takaraivossa ajatus puolimatkasta ja hirvittävä pelko totaalisesta epäonnistumisesta, riskit tiedostaen kuitenkin leikkiin lähdettiin. No mitä nyt? Kaksi yötä kulunut ja vieläkin vähän hölmistynyt fiilis kaikesta tapahtuneesta.

No lauantaina 5.8 tapahtui seuraavaa …

Edellisenä perjantai iltana oli kamppeet viety kisa-alueelle hyvissä ajoin ja kohtuullisen levollisin mielin käyty nukkumaan vaikkakin nuo unet jäivät melko lyhyiksi aamuyön tunteina mieleen hiipineen pelon seurauksena. Aamulla herätys klo 6:50, startti majapaikasta klo 8:00 kisaan jossa lähdöt klo 10:00 alkaen. Aamiainen ei maistunut yhtään, suuta kuivasi ja fiilis kaikkea muuta mitä tällaiseen koitokseen voisi toivoa. Yksi juustoleipä, munakas ja vähän tuoremehua ääntä kohden ja autoon. Kisapaikalla kamppeiden vaihto ja banaani nassuun, olin(ko) valmis? Luojalle kiitos nykyään lajissa ns. rolling start – systeemi, jossa voit itse arvioida oman uintivauhtisi ja hakeutua sopivaan vauhtiryhmään ts. karsinaan. Ei muuta kuin ryhmään 50 min+ eli lähes joukon hännille.  Oli muuten melkoisesti miehiä ja jokunen nainen mustissaan! Satoja punalakkisia huippuunsa trimmattuja athleetteja ja minä. No lähdön hetki koitti ja jonossa järveen painui hän, kohti ensimmäistä poijua muutaman sadan metrin päässä. Ai että tuntui uinti hyvältä, eikä minkäänlaista pahaa ruuhkaa, sain tehdä sitä kuuluisaa omaa suoritustani. Vesi +21 kuin linnunmaitoa! Käännös poijulta toiselle ja edelleen hyvä fiilis, kun matkasta oli uitu n.800 metriä ja käännyttiin saaren taakse joka oli tarkoitus kiertää vastapäivään todellisuus ja uimataidottomuuteni iski vasten mustaan kiedottua vartaloani. Helkutin kova tuuli painoi suuremmalta selältä kunnon aallot suoraan kohti. No mähän en osaa uida yhtään sellaiseen aallokkoon, keskeytys oli enemmän kuin lähellä. Vedin muutaman kerran kunnolla vettä sisääni ja yritin epätoivoisesti päästä eteenpäin kunnes olin pakotettu selälleni, mistä harvoin kieltäydyn! Siinä sitten hitaasti potkutellen kohti seuraavia poijuja joita en tietenkään edes nähnyt muutoin kuin välillä kevyesti ympäri kierähtäen ja suunnan tarkistaen. Voi veljet mikä saaren kierto! Useampi muukin oli selvästi vaikeuksissa tuossa kohtaa, näin ainakin kahden keskeyttävän samassa kohtaa. En tiedä millä sain itseäni tsempattua ja jatkoin räpiköimistä kaikesta huolimatta, ehkä tieto siitä että paluu matka saarelta rantaan olisi huomattavasti helpompi pieneen myötäaaltoon? No ajattelin, että uintiosuuden olisi pitänyt taittua helposti 50 minuuttiin, nyt tunti ylittyi ja paluumatkalla saaresta rantaan piti useampaan kertaan katsoa kellosta ehdinkö määräajassa maaliin? Niukasti kyllä.

Uinnin jälkeen hoippuen järvestä ylös ja kohti vaihtoaluetta. Varustepussi nro.1 käteen (en muista oliko niitä numeroitu) ja telttaan vaihtamaan kumipuku päältä pois ja klossikenkää jalkaan, sain tuossakin kulumaan käsittämättömän paljon aikaa kun en muistanut ensin irrottaa vasemmassa nilkassa olevaa ajanottosirua, joka nyt jäi siis märkkärin lahkeen alle! Hirvee säätö ja jumppaus mokoman mollukan takia, hikipäässä taistelin puvun päältä ja muistin laittaa kypärän päähäni ennen kenkiä. Turvallisuus ennen kaikkea!  Vaihtokamat tyhjään pussiin ja teltasta pinkoen kohti pyörää. Tiesin, että pyöräreitti olisi kohtuullisen vaativa johtuen erittäin mäkisestä maastosta, eikä voimakas puuskittainen tuuli tulisi yhtään helpottamaan muutoin niin kepeää pyöritystäni. Ensimmäinen reissu rapiat 20 kilometriä myötätuuleen antoi väärän kuvan omasta jaksamisestani, onneksi totuus paljastui jo ensimmäisen lenkin paluumatkalla, sika raskasta, ei tauti! Toinen 45 kilometrin lenkki alkoi todella painaa jaloissa ja ylämäet yritin runtata putkelta ts. säälin pahoin kipeytynyttä tarakkaani edes hetken. Mikä parasta, kaikesta huolimatta vältyin pahemmilta krampeilta toisella osuudella. Tiedostaen oman juoksukuntoni olin jo alusta alkaen koittanut takoa päähäni, muista edes säästää koipia, todella raskasta on luvassa kaksi kierrosta!

No jotenkin sain koottua itseni ja selvisin pyöräosuudesta alle neljän tunnin, olin jo lähes maalissa. NOT! Toiseen vaihtoon jo huomattavan paljon raskaammalla askeleella samat rutiinit nyt vain toisinpäin, eikä edelleenkään pikanauhoja tennareissa! Väitän, että se 30 sekunnin ajansäästö omalla kohdallani ei koskaan maksaisi itseään takaisin, nyt sentään sain hetken istua penkillä ja oikeasti keskittyä nauhojen solmimiseen. Ei muuten ollut teltassa itseni lisäksi muita kuin yksi venäläinen vanhempi herrasmies, hänkin solmi nauhansa aivan itse! Pyöräkengät ja kypärä varustepussiin, kisavyö selkäpuolelta eteen ja baanalle. Rakas vaimoni ja vanhempi poikani kovasti kannustaen heiluttivat aidan takana, ”hyvä isi, enää järven ympäri kaksi kertaa”. Kaksi! Kyllä! Ei prkl! No siitä sitten kepeästi jalkaa toiseen eteen, ensimmäiset kilometrit ehkä neljä jaksoin hölkätä melko tasaista vauhtia ja maastokin oli tasaista. Totuus kuitenkin paljastui seuraavien kilometrien aikana jalat painoivat enemmän kuin mies eikä niitä tahtonut riittää kropan alle millään. Ylämäki, alamäki,  vähän jyrkempi ylämäki ja taas alas. Ei sopinut reitin profiili mulle, tosin sopiiko se missään kunnolla? Vähintään aiheellinen kysymys. Kolmas osuus noudatti kaavaa ensimmäinen kierros enemmän hölkkää, ylämäet kävellen, toisella hölkkä kävely, väliloikka, kävely hölkkä tai jotain sellaista. Ei voi puolimara olla lähes kolmen tunnin arvoista! Ainoa asia joka päässäni takoi viimeisen kierroksen aikana, alle kahdeksan tunnin olisi kiva päästä, enkä kesken tässä kohtaa jätä! Erittäin upea kannustus reitin varrella ja huoltopisteillä, toiseksi viimeisellä koko porukka n. 10 henkeä nosti kädet ilmaan ja hirveän älämölön läheb! läheb! tai jotain Hyvä Jarnoooo kannustivat joukon hännillä kirivää triatleettia maaliin. KIITOS! 1,9 – 90 – 21,1 I AM AN IRONMAN ilman siipii!

 

KIITOS RAKKAAT!

 

 

 

#Training for an Ironman

 

Terveiset Lahesta!

Enää vajaat kolme kuukautta H-hetkeen! Elokuussa selviää toteutuuko tämän kuntoilijan ja yhäti massaa liikuttavan yksi unelma, ehkä se suurin haave mitä liikkumiseen ja itsensä voittamiseen tulee. Kyseessä Virossa järjestettävä Ironman 70.3 Otepää eli triathlonin puolimatka, jossa uidaan 1,9km,  pyöräillään 90km ja juostaan päälle puolimaraton 21km. Nyt tuntuu siltä, että eiköhän tuosta selvitä vaikka tietenkin samaan aikaan usko omaan tekemiseen horjuu lähes päivittäin. Se on kuitenkin selvää jo tässä vaiheessa, että reissuun lähdetään avoimin mielin, mutta takinnyörit tiukasti kiinni. Omana ja ainoana tavoitteena suoriutua matkasta nautiskellen siinä määrin kuin se on mahdollista. Samalla sain yhden syyn taas pitkästä aikaa kirjoittaa ja jakaa ajatuksiani näin julkisesti. Uusimpana löytönä omalla liikkujan uralla ja samalla uskomattoman vapauttava tosiasia, saan ja voin ottaa kaiken harjoittelun rennosti! Miten niin? No kaiketi omien rajojensa löytyminen ja myöntäminen helpottaa hahmottamaan kehyksen sisällä olevaa kuvaa. Sovita osaamisesi sekä vauhtisi, kaiken minkä olet oppinut maksimaaliseen omaan suoritukseen ja siitä napsu tai kaksi takaisin. Miksi kiirehtisin? Miksi ahnehtisin liikaa? Miksi tätä teen ja minkä vuoksi? Hyviä kysymyksiä, joita varmasti jokainen liikkumisesta nauttiva ihminen itseltään kysyy. En kilpaillut lapsena, enkä nuorena. Miksi nyt pitäisi? Luojan kiitos ei pidä, enkä edes tahdo sellaista, antaa nuorempien ja paremmalla kilpailuvietillä varustettujen hoitaa se puoli. Uintiin lähdetään sieltä porukan laidalta, viimeisestä karsinasta, tavoitteena vain kiertää poijut ja uida rantaan. Pyöräksi on jo valikoitunut cyclocrossari, jolla meno sopivan pehmeää ja maltillista. Ilmeisesti reitti sisältää sopivasti ylä- ja alamäkiä? Kuin kermana kakun päälle allekirjoittaneen selkeästi heikoin ja epämiellyttävin laji juoksu, onneksi tuon matkan voi myös hölkätä! Nyt mennään siis kiihtyvällä tahdilla kohti kesää ja ennen tuota kohokohtaa osallistutaan muutamiin toivottavasti valmistautumista palveleviin koitoksiin. Mikä hienointa, jokainen startti on massalähtö ja vastus tiedossa! Massat liikkeelle ja mies kuntoon meiningillä mennään. Viime viikonloppuinen Jämi21 polkujuoksu 10km kertoi melko rehdillä ja suoralla tavalla missä mennään. Pystyn kyllä juoksemaan kärkiajan helposti, mutta se vaatii puolta lyhyemmän matkan kuin kilpasarjassa! 😉 Kalenteriin siis muutama merkintä, Salpauselkä Trail Run, VI Hollolan maastotriathlon, Tahko MTB 45km, Royal-pyöräily ja tietty Finntriathlon Joroinen (sprintti) ennen elokuuta. Onneksi tuossa välissä on myös kesäloma, vielä kun kelit asettuisivat kesäisiin lukemiin niin päästäisiin huonollakin kunnolla kesäduuniin!

Kaiken oman hössötyksen lomassa olen ilokseni saanut vanhemman poikani Leevin (10v) innostumaan liikkumisesta. Talvella hiihdettiin ja lasketeltiin paljon yhdessä, käytiin myös jokunen lenkki luistelemassa järven jäällä. Nyt kevään aikana on päästy myös maastopyörän selkään ja Leevi on itse halunnut osallistua seuran sisäisiin X-tri Cup tapahtumiin! Yksi ja ehkä se eniten poikaa motivoinut tekijä on ollut osallistuminen viime kesänä Helsinki City triathloniin aikuinen/lapsi – sarjaan. Muistan kuinka kovasti jännitti ja jopa pelkäsi osallistumista, mutta sitten suoriuduttuaan tuosta hienosti, totesi ”Isi, tänne tullaan uudestaan ensi kesänä”! Eli sinne mennään myös tänä kesänä yhdessä ja toivottavasti kipinää riittää tulevaisuudessakin oli laji sitten mikä tahansa, kunhan vain saisi kokea liikunnan tuomaa iloa ja riemua. Jos jotain pysyvää liikehdintää isä saisi poikansa sydämessä vaikuttaa? Liikkumisen ja treenaamisen iloa jokaiselle sarjaan tai ikään katsomatta! Moikataan kun tavataan ”pelipaikalla”. Voitathan sinäkin ensisijaisesti itsesi? Haastetaan kaikki mukaan kilpaan!

Mitään mieltä?

13723950_1243164365756152_5612360842695475710_o Niin taittuu kesä kohti syksyä, mielessä päällimmäisenä ne tavoitteet ja odotukset joita itselleni viime talvena asetin. Ei tehnyt Koskimaan akan poika niin kuin ajatteli! Olevinaan helppona hetkenä uskottelin itselleni, että tulevana kesänä vedetään se ensimmäinen puolikas ja ollaan jo lähes teräsmiehiä! Ei vedetty, eikä olla! Nyt kaiken rämpimisen jälkeen meinaa se vanha peikko menneisyydestä muistuttaa olemassa olostaan, ei minusta ole,  en minä pysty, olen aina se viimeinen … Harmillisen todelliselta tuntuu kaiku menneisyydestä! Edelleen uintini on surkean ja säälittävän välimaastossa ja vaikka pyöräily tuntuu jo paljon paremmalta niin viimeistään juokseminen palauttaa miehen maanpinnalle. En pärjää, onko siis mitään järkeä vaan roikkua piireissä ja uskotella itselleen pystyvänsä johonkin enempään? Ilolla saan seurata kun monet seuratoverit ja tutut ihmiset kesä ja kisa toisensa jälkeen petraavat suoritustaan, kokevat suurta onnistumisen iloa! Mistä siis ilo omaan tekemiseen ja ylipäätään sen mielekkyyteen? Pohdinnan paikka, ehkä parempi tunnustaa faktat ja keksiä jotain aivan muuta? … toisaalta näillä mennään ja eihän sitä koskaan tiedä?

Paljonko lohduttaa ajatus siitä, että löytyy paljon ihmisiä joista ei olisi edes tähän? Ei yhtään! Toisaalta onko sen niin väliä? Siinä mielessä kyllä, että ihminen tarvitsee onnistumisen kokemuksia, hyväksyntää ja kannustusta, ilman näitä yksikään yksinään ei jaksa. Ehkä oma roolini tämän kaiken keskellä on muiden kannustaminen ja tukeminen vai olisiko se liian itsekästä vain tehdä oman menestymisen toivossa tai pelkästään sitä tavoitellen? Kaiken tämän keskellä suurin voitto ja menestystarina lienee sen pienen pallokentän laidalle jätetyn pojan uusi innostus, tahto osallistua, tehdä ja voittaa itsensä, olla mukana ikään kuin jossain suuremmassa! Ei tuonut lapsuus, eikä edes nuoruus paloa kilpailemiseen, saati kipinää harrastaa! Nyt jo keski-iän saavuttaneena ymmärtää rajansa sekä mahdollisuutensa, pystyy jopa kohtaamaan pelkonsa. Ilman vuosien tuomaa kokemusta elämästä, niin eletystä kuin täysin kokemattomasta, ihminen ei pysty asettamaan itseään suureen kuvaan, kaiken keskelle.

Parhautta tässä ovat olleet ne ihmiset, toverit jopa uudet ystävät joiden kannustamana huonosta on jalostunut mieleltään keskinkertainen suoriutuja, jonka sitten viimein tulosluettelo palauttaa todellisuuteen. Silti uskallan väittää, että jokainen kilpailu ja tapahtuma tänäkin kesänä on saanut pilkkeen silmäkulmaan eikä ilon kyynelkään ole kaukana ollut. Ilon kautta ja elämästä nauttien, ei tämä niin vakavaa ole! Ehkä taas talven jälkeen mies on intoa ja yritystä täynnä? Ehkä tyydyn voimassa olevaan? Kiitos tuesta X-tri toverit, iloitaan ja harrastetaan eikä pidetä pipoa liian tiukalla. Ehkä vielä jossain kisassa onnistun tuloksesta huolimatta?13521875_1157489844271132_6707337359168729667_n

Matka on tärkeämpi kuin päämäärä!

13051657_880806165364220_7988221641124312316_nMoi.

Ajattelin että kirjoittaisin ja suuntaisin tämän blogin kaikille niille, jotka kokevat jollain tavalla epäonnistuneensa tai turhautuneensa treenaamiseen ja ylipäätään liikkumiseen! Tajusin kuitenkin jo alkumetreillä, etten voi hirveästi aiheesta kirjoittaa. Itselläni takana olevinaan hyvä talvi (paljon hiihtoa, vähän juoksua ja uintia), alkuvuosi, varsinkin kevät … whatever? On sairasteltu ja haettu motivaatiota milloin mistäkin, tavoitteena pudottaa painoa kymmenen kiloa vuoden vaihteesta. On syöty aamuisin puuroa, välipalaksi hedelmää, mutta kuten todettua ”liha on heikko” … kymmenestä ehkä kolme pois, loput … luoja tietää? Voitte vaan arvuutella miten syö miestä selkärangattomuus, epäonnistuminen, tavoitteista luopuminen … Mielekkyyden puuttuessa päätin sitten kirjoittaa tuntemuksistani. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että alkavana kesänä pitäisi olla mukana monenlaisessa … HHM, Hollolan Maastotriathlon, Finntriathlon Vierumäki … Joroinen, Messilä Bike Weekend, Lahti triathlon ja mitäpä muuta kuin kesän huipennus Challenge Turku (puolimatka) … Meinaan vaan, että nyt tuntuu siltä etten todellakaan ole valmis tähän kaikkeen! Yritän silti edelleen vakuuttaa niin itselleni niin kuin ehkä kaikille muillekin, ettei koskaan kannata perääntyä tai kesken jättää … mutta silti se tunne itsensä ja ehkä muiden pettämisestä kalvaa rotan lailla. Ajatus siitä kun muut vaan ”olevinaan” tekee ja useimmiten jopa onnistuu, etkä itse koskaan tavoita tai edes pääse lähelle sitä onnistumisen tunnetta.

No miksi siis kirjoitan? Syitä on kenties useita, mutta päällimmäisenä kuitenkin halu kannustaa, rohkaista ja innostaa ihmisiä, ystäviä, tovereita treenaamaan … tekemään sitä mikä itsestä kuitenkin parhaalta tuntuu, tyyliin itsepä kiloni kannan. Koen totaalista epäonnistumista suhteessa niihin tavoitteisiin ja ajatuksiin joita itselleni asetin jo alkaneesta kesästä. Ilolla kuitenkin seuraan ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tosissaan ja kaikesta selvästi nauttien porskuttavat näennäisen ”helposti” eteenpäin. Matkan pitäisi ehdottomasti olla päämäärää tärkeämpi, mutta jostain syystä näin ei kuitenkaan aina ole? … ainakin minä olen missannut jotain.

Ajatus itsensä voittamisesta ja samalla kaiken menettämisestä, ehkä siitä jaloimmasta ja nykypäivänä vähiten kiinnostavasta viisaudesta kiteytyy erään suuren urheilijan meille perinnöksi jättämään ja samalla niin surullisen kuuluisaan tekstiin, testamenttiin.

”Urheilu antoi minulle paljon, paljon se myöskin otti. Nyt ei ole enää kiire. Taistelu on ohi. On aika uuden elämän. Kauan sitten, kun pienenä poikana Tervanevalle ensimmäisen kerran jalkani upotin, alkoi elämässäni suuri seikkailu, josta tuli loputon tuska. Vajosin ja nousin, yhä uudestaan ja uudestaan. Tuhannet litrat hikeä ja kyyneleitä saivat nyt surun sävyt. Sieltä ammensin myös vahvuuden, jonka avulla selviän tästäkin vastoinkäymisestä.

Vielä kerran korviini kantautuu tuon hiljaisen Tervanevan mystinen kutsu. Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne nyt vastatuulessa viimeisen kerran takaisin, polvistun, myönnän tappioni ja pyydän sielulleni rauhaa.”

Tätä kirjoittaessani mieleni valtaa ajatus … Nyt vaan hölkätään, höntsäillään, nautitaan, otetaan rennosti ja katsotaan mitä tuleva kesä tuo tullessaan, ilon kautta sanoisin! Ainakin pyrimme voittamaan itsemme! Tsemiä jokaisen arkeen ja treenaamiseen. Nähdään kun riittävän lähelle tullaan, kesä 2016 tarjoilee parastaan!

12717418_841336632644507_2197312530588784697_n

 

Mielipuoli

Vielä oli kesää jäljellä, vielä tuli kauniita päiviä … onneksi!

Onhan tänä kesänä ollut jos jonkinmoista tapahtumaa ja neitsyys on mennyt puolikkaalla, triathlonin (täydessä) sprintissä sekä olympia-matkalla. Jotain jää silti hampaankoloon, Tour de Helsinki jäi väliin syysflunssan iskiessä ja samoin Royal-pyöräily, koska osui samalle viikonlopulle Vierumäen kanssa. Harmittaa joo, mut näillä mentiin. Mikä parasta kaikkia näitä en vielä pari vuotta sitten uskonut koskaan suorittavani! Se arka ja huonolla itsetunnolla varustettu pikku poika, joka koulun kentällä aina viimeisenä joukkueeseen valittiin … se sama poika joka ei koskaan yleisurheilussa, pallopeleissä, hiihdosta puhumattakaan pärjännyt. Vuosia vieri ja aika kului, ei tahtonut poika missään urheilla tai osaa ottaa ylipäänsä. Loppu viimein en edes osaa sanoa mistä se viimeinen potku per(suksille) tuli? Hiihdosta kaikki kuitenkin sai uuden alun, eikä tavoitteena koskaan ole ollut muu kuin tehdä jotain sille säälittävälle itselle ja voittaa se olematon itsetunto, kuvitella tilanne että vaihtopenkiltä kysellään mukaan peliin? No ei kyselty ei, mutta kuin ihme olisi tapahtunut, jokin rupesi vetämään lenkkipoluille ja askel askeleelta, löytyi se intohimo ja palo liikkumiseen. Vuosia kului niin, että talvet hiihdeltiin ja kesän koittaessa kaikki ikään kuin loppui, ei ollut muuta kuin kesäloma. Hiljalleen kuvaan astui hiihto ilman suksia, sauvakävely … siinäkin sai mennä metsään ja luonnon keskelle. Good for me! Oon edelleen vältellyt pelikenttiä ja liikuntasaleja, mä näitä polkuja tallaan ja nykyään myös poljen mielelläni! Onneksi mennyt on mennyttä ja nyt uutta kohden. Vajaat pari vuotta sitten ajatus triathlonista alkoi hiljalleen hiipimään mieleeni, itseasiassa ensimmäinen kokemus lajista joskus 80-luvun lopulta kun koulun liikuntapäivänä kaikkea urheilua karttava, juuri joukkueesta pudonnut kaveri joutui tiukan paikan eteen … yleisurheilua, jalkapalloa tai triathlon? Hollolan uimahallissa uintia 400m, pyöräily Hollolan kirkolle ja juoksua, oisko ollut 3 kilometriä Heinsuolla? … ja kun pakko oli jokin noista valita! No valinta tehtiin ”helposti”, koska joukkueeseen en pääse ja yleisurheilussakaan en pärjää … Mitä ihmettä? Pärjäisinkö triathlonissa? No en todella, mutta siinä pääsin pois siitä isommasta peliporukasta ja sain touhuta itsekseen. Jo tuolloin uinti tuntui aivan mahdottomalta, mutta kuin ihmeen kaupalla siitä jotenkin selvisin … tosin viimeisenä. Pyörällähän on jokainen pikkupoika joskus ajanut ja tie kirkolle jokseenkin tuttu ja kun sitten juoksun vuoro koitti alkoi se todellinen taistelu, välillä käveltiin sitten juostiin … Ajasta ei mitään muistikuvaa, ehkä viimeinen taisin olla silläkin kertaa, pääasia ettei tarvinnut kentänlaidalle lähteä seisomaan. Nyt toinen kesä triathlonia takana ja aina vaan tuntuu koukuttavan enemmän! Eikä pelkästään triathlon vaan ylipäätään kaikki liikkuminen, tietty metsässä. No miksi kirjoitan tästä? Siksi, jotta sinäkin joka et ehkä koskaan päässyt ensimmäisenä joukkueeseen tai pituushypyssä aina astuit lankun yli … eihän se kaikki onneksi koululiikuntaan lopu ja harvoin edes sieltä täysillä alkaa. Rohkaiskaa kaikkia tovereitanne ja ystäviänne liikkumaan, pyytäkää lenkkikavereiksi. Antakaa osa omasta ajastanne ja uskon, että lopulta varmasti se porukan vähitenkin innostunut voi saada uuden kipinän ja kyselee seuraa jo toiselle lenkille!11222796_757679937676844_2293623668870305678_n

 

 

Nyt mennään syksyä kohden ja eiköhän tuo metsä edelleen kutsu liikkujaa. Maastopyöräily on muuten erittäin hieno ja tehokas laji, voin suositella kaikille, kummasti fillarikausi pitenee ja pimenevä sekä monesti sateinen syksy vähemmän harmittaa … on jopa uskottavampaa tulla lenkiltä ukko ja fillari mudassa! Hiihtoa ajatellen myös sauvakävely on erittäin hyvä, monipuolinen ja kiva harrastus. Syksyn aikana kenties ajellaan niiden kuuluisten ”kylänmiehien” kanssa jokunen maastopyörä lenkki lähimetsissä päivä- ja yöaikaan? Niin ja sai naapurin isäntä tämänkin ukkelin houkuteltua sille toiselle puolikkaalle! Lassen hölkkä Myrskylässä kahden viikon päästä kutsuu kaikki karpaasit koolle, voitto on varma ja asennetta löytyy! Nyt haetaan kahden tunnin alitusta, mikä tarkoittaa lähes minuutin/kilometri kovempaa vauhtia kuin Helsinki Half Marathonilla. Kiitos kesästä 2015 kaikille tovereille ja X-tri Lahdelle! Takana HHM, Finntriathlon Vanajanlinna ja Vierumäki, Hollolan maastotriathlon, Lahti triathlon, Hauhon jokamiestriathlon ja MTB Merida Finlandia! Olen sanonut ”en koskaan täyttä tai edes puolikasta matkaa suorita!” … no nyt jo kuitenkin tuo puolikas mielessä!11709217_742903235821181_8905000917686132042_n 11811471_753595848085253_4244475656726575057_n 11828649_751953431582828_1186339781028458431_n 11855764_755692514542253_8542211729156001247_n

Itsensä Voittaja!

11391395_724854580959380_7390053645581885005_n

 

Niin on kesä edennyt kovaa vauhtia, aika summata fiilikset kuluneesta kaudesta yhteen. Yksi asia mikä on aina vaan enemmän ja kirkkaammin noussut mieleen, on jo kulahtanut sanonta ”Voita itsesi”. Vielä kaksi vuotta sitten ajatus puolimaratonin juoksemisesta tai olympiamatkan suorittamisesta oli täyttä utopiaa. Olen jo vuosia tykännyt itseäni haastaa ja osallistunut erinäisiin kestävyysurheilu tapahtumiin, lähinnä massahiihtoihin … Itse asiassa aina kun lähden liikkeelle on kyseessä ”massalähtö” tai ”massatapahtuma”, mutta koskaan en voinut kuvitella, että jonain päivänä selviytyisin kaikesta siitä mitä tämä kulunut kesä on tuonut tullessaan.

Kausi alkoi Helsinki Half Marathonilla kesäkuun alussa, josta lyhyesti voin todeta. Hieno tapahtuma, mahtava reitti, upea sää ja loistava fiilis. Oma ajatukseni ja tavoitteeni oli päästä maaliin ja juosta koko matka. Tuo toteutui ja näin jälkikäteen voi todeta, että otin alun ehkä liiankin varovasti ja olisin voinut hieman vauhtia kiristää. Maalissa ajalla 2:18:36, ei huonosti, tällä juoksutaustalla ja kokemuksella. Tärkeintä kuitenkin itselleni on suoriutua kaikista koettelemuksista läpi ja ns. ehjin nahoin, sijoitus tai aika on yhdentekevää loppu viimein. Tuosta viikko ja oltiin Vanajanlinnan sprinttimatkalla sateen ja tuulen keskellä. Huikea ja hieno kokemus tuokin kaikkineen. Tiesin, että jaksan kyllä tuon matkan läpi vaikka takaperin tarvittaessa, mutta koville tuokin toki otti. Ajatus 1½ tunnin alituksesta pyöri ennen kisaa päässäni, jos tuohon pystyn olen erittäin tyytyväinen … No, siihen päästiin ajalla 1:29:59. Kaikki meni tarkalleen oman osaamisen ja ennakko odotusten mukaan.

Nyt viimein koitti eilen SE päivä jolloin todella jouduin selkä seinää vasten. Triathlonin olympiamatka, kummitus joka mielessäni niin useasti on mellastanut. Oma unelma, ajatus ja haave johon tuskin koskaan kykenen. Toisaalta niin pitkä, mutta kuitenkin tavoiteltavissa oleva suoritus. Tuo 1500 metrin uinti suurimpana ja korkeimpana esteenä tuolle matkalle. Ei minusta ole, en pysty, uskallanko kokeilla? Nyt kuitenkin löysin itseni Valkjärvestä uimalakki ja -lasit päässä ootellen torven ääntä. Viimein torvi soi ja kaikki pääsi todella käyntiin, jättäydyin heti alussa suosiolla takariviin jotten muiden uintia häiritse tahi jalkoihin jää. Ensimmäinen kierros 750 metriä tuntui vielä ihan kohtuulliselta, mutta toiselle lähdettäessä alkoi todella painaa. Mietin, että taitaa tulla ensimmäinen keskeytys omalla kohdallani koskaan. Panu Lieto ui viimeisen poijun kohdalla ohitseni maaliin kun itse lähdin uudelle kierrokselle, kovaa vetävät joo rispektii. Toinen kierros siis melkoista taistelua, välillä tuntui että hukun enkä saa hengitystä kunnolla tasaantumaan. Osa matkasta oli pakko uida rintaa, jotta sain rauhoitettua itseni ja pääsin edes hitaammin eteenpäin. Voitin lopulta kamppailun ja nousun järvestä reilun 35 minuutin räpiköinnin jälkeen … Tuntui, että pökerryn jos lähden liian kovaa nousemaan mäkeä vaihtoalueelle, päätin siis kävellä ja samalla riisuin märkäpuvun yläosan auki. Vaihdossa puku pois, kypärä päähän ja pyöräkengät jalkaan kuudessa minuutissa sisältäen tuon mäen kapuamisen ylös. Pyörän selkään noustessani ja heti alkumatkasta totesin vallitsevan vastatuulen ja mäkisen reitin tuossa helteessä todella raskaaksi, en ollut näin lämpöisellä kelillä vielä yhtään lenkkiä ajanut. Keskinopeus jäi 27 km/h ja oma tavoite kolmenkympin pintaan haaveeksi, tosin jo ensimmäisen kierroksen jälkeen luovutin ja päätin, että ajan rauhallisesti ja säästän jalkojani juoksuun. Juoksun alkaessa heti kärkeen totesin, ei helvata … Ei pääse yhtään tässä kuumuudessa, kone sakkasi alkumetreiltä lähtien. Otin hölkkävaihteen käyttöön ja päätin etten metriäkään kävele, enkä kävellyt. Sain kuitenkin tuhrattua yli tunnin kahteen vitosen kierrokseen, tosin maalilinjan ylitettyäni kaikkeni antaneena oli helppoa tuulettaa voittajana!

Tähän loppuun haluan kiittää X-tri Lahden seuratovereita, aivan uskomattoman hieno kannustus ja meininki paikan päällä. KIITOS! ja erityisesti Kalle Kotirantaa upeista tsemppauksista ja spiikeistä kisan aikana, niin Vanajanlinnassa kuin Vierumäellä. Nyt jatketaan kesälomaa vielä kolmeviikkoa ja jo viikon päästä osallistuminen Hollolan maastotriathloniin, loppukesästä Lahti triathlon (perusmatka), Finlandia-maastopyöräily, Hauhon jokamiestriathlon ja kauden päätös Tour De Helsinki pyöräily. Virtaa ja voimaa itse kunkin treeneihin, toivottaa itsensä voittaja!11062804_733586103419561_3267552025775409481_n 11168024_728751597236345_241189514675761764_n 11667425_739281062850065_2727108347021217346_n

Koitti(ko) kesä!

Taas ollaan monta askelta lähempänä kesää. Kai? No säät on olleet vähän sitä sun tätä, mut eiköhän se sieltä aikanaan. Kevät on kulunut verrattain nopeasti ja tuntuu ettei viikoissa tahdo tunnit kaikkeen riittää. Talven hiihdot on jo taakse jäänyttä elämää ja hiljalleen on uinnin ja juoksun rinnalla päässyt pyörän selkään, tosin suurin osa lenkeistä vielä maastossa. Maantiepyörän selässä vasta pari tarakan totutus lenkkiä Kymijärven ympäri ja yksi seuran X-tri cup kilpailu 20 kilometrin tempoajo Pajulahdessa takana. Viimevuotinen aikani parani tempoajossa rapiat minuutin ollen (39.46) ja vähäiseen ajomäärään nähden olen ihan tyytyväinen suoritukseen. Taas itseni voitin ja yritin jopa pärjätä muille, siinä vielä epäonnistuen. 😉 Kisan keskinopeus kuitenkin yli 29 km/h, kun peruslenkit mennään 24 – max. 27 km/h ja tuo reitti Pajulahdesta Ruuhijärven suuntaan ja takaisin ei mitään kovin tasaista ole, eikä välttämättä paras mahdollinen tempoajoon.

Tänään kesän ensimmäiset reippaammat juoksuvedot radiomäen kentällä tuntuivat yllättävän hyviltä, joskin edelleen raskailta. 2 x 1000m + 2 x 800m + 4 x 400m ja verraa hölkäten muutama kilometri. Nopein tonni taittui 4.50, 800m 4.40 ja 400m 4.20 vauhdilla, yleensä juoksen normilenkit välillä 5.20 – 6.20. Itselleni suurin puute juoksuharjoittelussa on ollut nopeampien vetojen puuttuminen, tullee sitä rataa miehestä diesel! Enää vajaa kuukausi ja sitten kokeillaan elämäni ensimmäistä puolikasta Helsinki Half Marathonii … Jänskättää jo!

…ja mitä triathloniin tulee, alkaa kausi ylihuomenna seuran X-tri cupin sprinttimatkalla (750-20-5) Pajulahdessa, jossa saa uida märkäpuvulla altaassa! Pakko päästä kokeilemaan tuota, ainakin tarkenee sanovat kokeneemmat. Eikä kauden muihinkaan koitoksiin enää kauan ole, Vanajanlinna, Vierumäki yms. häppeningit lähestyvät jopa yllättävän nopeasti. Pieni kysymys Royal-pyöräilyn kohdalla vielä, olisi meinaan Vierumäen olympiamatkan jälkeen heti seuraavana päivänä! Melko lyhyt aika palautua kenties? Toisaalta voihan sinne mennä ja ajella lyhyemmän kuntosarjan lenkin pelkästään fiilistellen … No sen näkee aikanaan ja kun metsäpohjat vielä kunnolla kuivuvat saattaapi Finlandia-maastopyöräily syksyn maalina ajattaa ukkoa enemmän metsäpoluilla. Näillä kuitenkin mennään ja toivotaan, että säästyy kaikilta haavereilta ja loukkaantumisilta. Tsemii jokaiselle itseään liikuttavalle kuntoilijalle! … jo(ko?) koitti kesä!maisema selfie

No mutta …

Rupee olee talvi taputeltu ja katse hiljalleen suunnattava uutta kesää kohti. Finlandia-hiihto (50km vapaa) sujui itseltäni varsin mallikkaasti, vaikka olosuhteet kisapäivänä eivät kovasti suosineetkaan niin toimi suksi yllättävän hyvin ja reitti taittui aikaan 3.44. joka on oma ennätykseni tuolta matkalta.  Nyt vielä fiilistellään viimeiset hiihdot Lahden urheilukeskuksen tykkiladulla, ehkä vielä viikko enintään? Uutta intoa omaan harjoitteluuni on tuonut kevään mukana hyvissä ajoin sulaneet pyörätiet ja nyt on takana pari fillarilenkkiä maasturilla kevyesti pyöritellen. Mikäs upeampaa (siis hiihdon jälkeen) kuin kevätauringon paisteessa pyöräily ja raitisilma. Kummasti piristää mieltä jo pelkästään päivien pidentyminen ja lisääntyvä valo, tätä haluaa lisää. Nyt kevään edetessä myös juokseminen rupeaa houkuttamaan enemmän kun voi sulilla pinnoilla mennä ja kohta jopa metsässä kunhan loputkin lumet sulavat. Treenaaminen siis jatkuu, mutta varmasti määrää pitää hieman lisätä ennen kesää. Silti perusasiat pysyvät samana ja tasapainoilu kolmen lajin välillä säilyy entisellään, vaikka miten voikaan tasainen kehittyminen tuntua niin mahdottomalta? Toivotaan, että kesästä tulee riittävän pitkä ja lämmin, sellainen joka motivoi entisestään yrittämään ja parantamaan omia suorituksiaan kauden edetessä. Kaikille positiivisuutta kesään ja sopivan rentoa ja hauskaa treenimieltä … Kyllä. Aina ei ole pakko (eikä saa) treenata hampaat irvessä verenmaku suussa, välillä vain ulkoilmasta ja luonnosta nauttien. No mutta, sillai kevyesti.10167952_677954152316090_6016821636924219707_n 11041655_685754561536049_7357396954805480237_n

Hullu mukana?

Miksikö?

No kun kerran kysyttiin ja luvattiin kunnon ”diippii shittii” … Eihän tollasessa voi olla mitään menetettävää? Vai voiko?

Normi viikko treenien keskellä on joskus hyvä hullutella ja tuulettaa. Olkoon Tour de Lahti Ski tästä vain yhtenä esimerkkinä. Kesken harjoituskauden on tärkeää säilyttää maltti ja keskittyä kaikessa rauhassa tulevaan kisakauteen. Kaikenlainen höntyily ja hulluttelu on kiellettyä. Vai onko? Nooh … No nythän on niin, että Simo kysyi ja mää lupauduin, sen enempää harkitsematta kun en edes tarkemmin tiennyt mistä oli kysymys? Oppia ikä kaikki, seuraavan kerran tiedän tai ainakin aavistan. Hieno reissu anyway. Ilokseni sain huomata, että tällaisen pidemmän rykäisyn jälkeen vain kolme päivää myöhemmin hiihto kulki ihmeen kevyesti ja tuntui jopa helpolta. Tämä vaan vahvistaa aiempaa käsitystäni siitä, että se kuntopohja luodaan pitkillä ja ”kevyillä” lenkeillä vaikka tätä ei nyt sellaiseksi voi laskea? Itselle tuo matka oli erittäin haastava ja raskas, ihmettelin Simon ja Samin niin kevyttä ja rentoa menoa. On poijjaat oikeesti kunnossa. Tulevana viikonloppuna lähden parantamaan Finlandia-hiihdon omaa aiempaa ennätystäni 3.54 ja sääennusteita katsellessani mieleeni hiipi ajatus ”… räkäkuokalla ja nahkealla suksella yrittänyttä todella laitetaan …” Miksi mulle käy AINA näin?

Treenikausi on edennyt suunnitelmien mukaan ja uskon, että kesän aikanaan koittaessa olen valmis asettamiini haasteisiin. Eniten pelottaa kauden avaava Helsinki Half Marathon kun edelleen pisin juoksemani yhtäjaksoinen matka on tuo (vain) 10 kilometriä. Kevään mittaan tietysti matkoja hiljalleen pidennetään ja haetaan sitä kuuluisaa oikeaa vauhtia, sillä eihän matka tapa vaan vauhti. Uinnin osalta voin todeta, että onhan sitä altaassa uitu mutten tiedä riittääkö se avovedessä? Tuntuu ylitsepääsemättömältä! Ahdistaa! Mä en ikinä opi! … ja paskat! Päätän oppia! Väsyn iskiessä vaikka rintauinnilla jos ei muuten luonnistu. Hiihtoa, juoksua sekä uintia ja kenties jokunen maastopyörälenkki ennen kesää ja mitä uusiin lajeihin ja kokemuksiin tulee niin spinning-pyöräily ja vesijuoksu mahdollisuuksien mukaan ohjelmaan. (Kiitos Pajulahden treeniringin). Saattaa tämä ukko vielä 200 metrin juoksuradalla  pyörää koittaa? En enää koskaan sano ei!

Tsemppiä arjen ja kaiken mahdollisen uuden keskelle.

X-triläinen10984046_10155127780565459_6232679017437031236_n

Sydän talvessa.

Niin koitti vihdoin talvi etelään. Vuosi aloitettu varsin kevyellä harjoittelulla (onhan kesään vielä aikaa!), mutta kuitenkin pyrkien monipuolisuuteen niin lajien kuin tehojen osalta. Hiihto, tuo lajeista jaloin ja lähinnä sydäntä, saa osakseen suurimman huomion näin sydäntalvella. Uintia pyrin vetämään kaksi treeniä viikossa, keskittyen lähinnä tekniikkaharjoituksiin, ei niinkään uintimatkaan. Juoksusta luulen, että ns. ylläpitävä tyyliin kerran viikossa tunti tai jotain riittäisi itselleni? En tiedä? Ehkä? No pääasia, että pitää jonkinlaisen rungon ja järjen mukana kaikessa tekemisessä.

Viime lauantaina Pajulahden treenirinki (johon kuulun) kokoontui hiihdon ja nimenomaan tekniikoiden äärelle. Kyllä tuntui upealta saada oikeasti hyvää ja varsinkin kuntoilijan näkökulmasta selkeää opetusta niin perinteisen kuin vapaan eri tekniikoista. Kiitos Tomi Karttunen ja Pajulahti! Se on jännä huomata kuinka sitä uudelleen ja uudelleen voi innostua  hiihdosta ja kyllä tekniikkaharjoitukset lajissa kuin lajissa ovat paikallaan myös meille tavallisille kuntoilijoille. Vapaan hiihdossa täytyisi malttaa ja tehdä ihan aikuisten oikeasti rauhallisia ja kevyitä PK-lenkkejä. Itselle tyypillinen heti sykkeet tappiin ja pää sekä paita märkänä ei pidemmän päälle palvele kestävyyttä ajatellen. Perinteisellä tyylillä on ehkä aavistuksen helpompi pitää vauhdit ja sykkeet matalina, rasvaa hitaasti poltellen.

Pogosta jää ikävä kyllä tänä vuonna väliin, mutta Finlandia mahtuu kalenteriin ja ehkä jokunen ”hulluttelu” kylänmiehien kanssa? Niistä myöhemmin … Tulevana viikonloppuna X-tri Lahden treenipäivä Pajulahdessa, vähän uintii, lihaskuntoo ja jos joogaa uskaltaisi kokeilla? Uskon, että näillä eväillä mennään pitkälle kevääseen ja kesällä otetaan miehestä mittaa, vaikka nyt sydän sykkii talvelle.

 

Iloa ja jaksamista talven keskelle.hiihto Jarno1-0.00.05.60 Pajulahtihalli juoksu edestä-0.00.06.05

Viimesii viedään.

Vuosi hiljalleen vaihtuu ja tässä kohtaa uskaltaa jo katsella taaksepäin. Ensimmäinen vuosi takana kun oma harrastaminen on ollut edes jollain tavalla tavoitteellista. Talvella Finlandia-hiihto ja kesällä lyhyet triathlon-oppimäärät, Royal-pyöräily ja Messilä Bike Marathon yms. muut ”hulluttelut” Mtb 24h ja ”kevyt” kevätpolkaisu (Kiitos kylänmiehien!)… Viikossa liikuntaa on kertynyt keskimäärin 3 ½ tuntia, matkaa yhteensä 52 kilometriä joihin kaloreita kulutettu 3,104 kcal … ei siis mitään järjetöntä kuitenkaan. Näistä hiihtoa 400 km, juoksuu 210 km, kävelyy 85 km, maantiepyörällä 1000 km ja maastossa toinen tonni … 175 treeniä, rapiat 2700 kilometriä ja 180 tuntia siis.

Alkaneen talven hiihtohaasteet tässä vaiheessa Finlandia 50 vapaa ja mahdollisesti Pogosta 50 perinteinen? Kevät-kesällä X-tri-Cuppii (hope so?), Helsinki Half Marathon ja muutama triathlon koitos, ehkä pyöräilyy (JOO!), no aika näyttää. On kuitenkin selvää, että harjoitusmääriä on hivenen lisättävä, jotta ukko kaikki koitokset selvittää. Onneksi kesään on vielä aikaa ja nyt keskitytään kinkun sulatteluun ja pidetään harjoittelu varsin kevyenä, tosin en siitä missään kohtaa aio liian ”kirjaimellista” tehdä.

Kiitos kaikille treenikavereille ja etenkin X-tri Lahden poppoolle kuluneesta vuodesta!

Treeni-iloa alkavaan vuoteen 2015.

 

Kohti kesää 2015

Ehkä aika on nyt oikea?

… oman blogin kirjoittamiselle, kun ”vasta” vuosi on triathlonii yritetty treenata ja päästä tuohon hienoon lajiin sisälle. Ehkä? Miksi? Enhän minä?

Tavoitteet tulevalle kaudelle on jo selvillä ja kaikki harjoittelu tähtää kesän 2015 koitoksiin tässä ”nurkilla”.

Mennyt kesä antoi vasta ensimakua lajista, taakse taittui muutama X-tra lyhyt sprintti, Nastola triathlon, Hauhon jokamiestriathlon ja HCT … joten?

Maltti on valttia, näin uskon … tai sitten vaan ei uskalla? Mene ja tiedä? Aion sen itselleni selvittää.

Itselleni näistä kolmesta se ensimmäinen eli uinti tuottaa eniten vaikeuksia, vielä tässä vaiheessa siis. Siksi aion ja olenkin jo tämän syksyn ja meinaan tulevan

talven kaikkeni panostaa pinnalla pysymiseen, oikean asennon löytymiseen, taloudelliseen uintiin.

Usko on monessa kohtaa meinanut loppua, on se vaan niin penteleen vaikeeta tällä iällä mitään uutta oppia. Toisaalta onhan tässä vielä kesään aikaa, jos

jollain itseään lohduttaa. No anyway, takana X-tri Lahden mahdollistama uintitekniikka-kurssi Vierumäellä ja syksyllä alkanut Pajulahden treenirinki pyörii

läpi talven. Vanajanlinna, Vierumäki, Hollola, Lahti ja Hauho … I’m IN.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi