Haaveista totta, uskalla yrittää!
Vitsailevat ”Tärkeintä ei ole voitto vaan palkinnosta saatavat rahat!” Itse vääntäisin tuon ”Vaikka rahat jäisi saamatta, voittoa ei kukaan sinulta vie.” ja kaikki tämä voitosta höpiseminen kohdallani tarkoittaa uskaltautumista, heittäytymistä johonkin tuntemattomaan jopa pelottavaan! Voita ensin itsesi, pelkosi ja haasta sitten myös lähimmäisesi mukaan kilpaan. Haaveile, haasta, uskalla yrittää!
Omalla kohdallani haaste heitettiin noin neljä vuotta sitten kun ajattelin, että voisihan tuota triathlonia hieman kokeilla ja päätin liittyä paikalliseen X-tri Lahti nimiseen tri-seuraan. Tunsin muutamia ihmisiä seurasta ja olin jollain tapaa ihaillut heidän heittäytymistään ja intoa lajia kohtaan, myös porukan yhteinen ”spirit” teki suuren vaikutuksen. Olin jo aiempina vuosina harrastanut kestävyysliikuntaa, lähinnä hiihtoa ja rullaluistelua kesäisin. Juoksu on aina ollut vastenmielistä ja uimaan en koskaan tosissani opetellut vaikka jo lapsena uimakoulun suoritin ja teininä jopa uimakandidaatin-tutkinnon. Jokin kuitenkin viehätti tuossa kolmen lajin yhdistelmässä, jos kaikkea voisi vähän kokeilla ja yhdistää niin se epämiellyttävinkin kenties hukkuisi kahden muun lajin tuomaan mielihyvään? Ehkä melko typerä lähestymiskulma, mutta toimi kohdallani.
Ensimmäinen kesä hyvin varovasti lajiin tutustuen, oli pari lyhennettyä sprinttiä ja jokunen pidempi pyöräily. Toisena kesänä sitten sprintti ja ensimmäiset olympiamatkat, kolmas samalla kaavalla ja jostain kipinän sytyttänyt unelma puolikkaasta alkoi tunkea mieleeni. Kaikissa tapahtumissa joihin lähdin nimeni löytyi tuloslistan viimeiseltä sivulta ennen keskeyttäneitä tai kisansa peruneita. Omat syynsä tietty osallistumiseen jokaisella, itselleni alusta alkaen lajin monipuolisuus, yhteisöllisyys ja omien rajojen hakeminen, niissä tarpeeksi minulle. No niin siinä sitten kävi, että ilmoittauduin Ironman 70.3 Otepään kilpailuun viime syksynä, sain jopa hivenen yllytyshullun serkkuni houkuteltua moiseen! Vajaa vuosi treeniä, takaraivossa ajatus puolimatkasta ja hirvittävä pelko totaalisesta epäonnistumisesta, riskit tiedostaen kuitenkin leikkiin lähdettiin. No mitä nyt? Kaksi yötä kulunut ja vieläkin vähän hölmistynyt fiilis kaikesta tapahtuneesta.
No lauantaina 5.8 tapahtui seuraavaa …
Edellisenä perjantai iltana oli kamppeet viety kisa-alueelle hyvissä ajoin ja kohtuullisen levollisin mielin käyty nukkumaan vaikkakin nuo unet jäivät melko lyhyiksi aamuyön tunteina mieleen hiipineen pelon seurauksena. Aamulla herätys klo 6:50, startti majapaikasta klo 8:00 kisaan jossa lähdöt klo 10:00 alkaen. Aamiainen ei maistunut yhtään, suuta kuivasi ja fiilis kaikkea muuta mitä tällaiseen koitokseen voisi toivoa. Yksi juustoleipä, munakas ja vähän tuoremehua ääntä kohden ja autoon. Kisapaikalla kamppeiden vaihto ja banaani nassuun, olin(ko) valmis? Luojalle kiitos nykyään lajissa ns. rolling start – systeemi, jossa voit itse arvioida oman uintivauhtisi ja hakeutua sopivaan vauhtiryhmään ts. karsinaan. Ei muuta kuin ryhmään 50 min+ eli lähes joukon hännille. Oli muuten melkoisesti miehiä ja jokunen nainen mustissaan! Satoja punalakkisia huippuunsa trimmattuja athleetteja ja minä. No lähdön hetki koitti ja jonossa järveen painui hän, kohti ensimmäistä poijua muutaman sadan metrin päässä. Ai että tuntui uinti hyvältä, eikä minkäänlaista pahaa ruuhkaa, sain tehdä sitä kuuluisaa omaa suoritustani. Vesi +21 kuin linnunmaitoa! Käännös poijulta toiselle ja edelleen hyvä fiilis, kun matkasta oli uitu n.800 metriä ja käännyttiin saaren taakse joka oli tarkoitus kiertää vastapäivään todellisuus ja uimataidottomuuteni iski vasten mustaan kiedottua vartaloani. Helkutin kova tuuli painoi suuremmalta selältä kunnon aallot suoraan kohti. No mähän en osaa uida yhtään sellaiseen aallokkoon, keskeytys oli enemmän kuin lähellä. Vedin muutaman kerran kunnolla vettä sisääni ja yritin epätoivoisesti päästä eteenpäin kunnes olin pakotettu selälleni, mistä harvoin kieltäydyn! Siinä sitten hitaasti potkutellen kohti seuraavia poijuja joita en tietenkään edes nähnyt muutoin kuin välillä kevyesti ympäri kierähtäen ja suunnan tarkistaen. Voi veljet mikä saaren kierto! Useampi muukin oli selvästi vaikeuksissa tuossa kohtaa, näin ainakin kahden keskeyttävän samassa kohtaa. En tiedä millä sain itseäni tsempattua ja jatkoin räpiköimistä kaikesta huolimatta, ehkä tieto siitä että paluu matka saarelta rantaan olisi huomattavasti helpompi pieneen myötäaaltoon? No ajattelin, että uintiosuuden olisi pitänyt taittua helposti 50 minuuttiin, nyt tunti ylittyi ja paluumatkalla saaresta rantaan piti useampaan kertaan katsoa kellosta ehdinkö määräajassa maaliin? Niukasti kyllä.
Uinnin jälkeen hoippuen järvestä ylös ja kohti vaihtoaluetta. Varustepussi nro.1 käteen (en muista oliko niitä numeroitu) ja telttaan vaihtamaan kumipuku päältä pois ja klossikenkää jalkaan, sain tuossakin kulumaan käsittämättömän paljon aikaa kun en muistanut ensin irrottaa vasemmassa nilkassa olevaa ajanottosirua, joka nyt jäi siis märkkärin lahkeen alle! Hirvee säätö ja jumppaus mokoman mollukan takia, hikipäässä taistelin puvun päältä ja muistin laittaa kypärän päähäni ennen kenkiä. Turvallisuus ennen kaikkea! Vaihtokamat tyhjään pussiin ja teltasta pinkoen kohti pyörää. Tiesin, että pyöräreitti olisi kohtuullisen vaativa johtuen erittäin mäkisestä maastosta, eikä voimakas puuskittainen tuuli tulisi yhtään helpottamaan muutoin niin kepeää pyöritystäni. Ensimmäinen reissu rapiat 20 kilometriä myötätuuleen antoi väärän kuvan omasta jaksamisestani, onneksi totuus paljastui jo ensimmäisen lenkin paluumatkalla, sika raskasta, ei tauti! Toinen 45 kilometrin lenkki alkoi todella painaa jaloissa ja ylämäet yritin runtata putkelta ts. säälin pahoin kipeytynyttä tarakkaani edes hetken. Mikä parasta, kaikesta huolimatta vältyin pahemmilta krampeilta toisella osuudella. Tiedostaen oman juoksukuntoni olin jo alusta alkaen koittanut takoa päähäni, muista edes säästää koipia, todella raskasta on luvassa kaksi kierrosta!
No jotenkin sain koottua itseni ja selvisin pyöräosuudesta alle neljän tunnin, olin jo lähes maalissa. NOT! Toiseen vaihtoon jo huomattavan paljon raskaammalla askeleella samat rutiinit nyt vain toisinpäin, eikä edelleenkään pikanauhoja tennareissa! Väitän, että se 30 sekunnin ajansäästö omalla kohdallani ei koskaan maksaisi itseään takaisin, nyt sentään sain hetken istua penkillä ja oikeasti keskittyä nauhojen solmimiseen. Ei muuten ollut teltassa itseni lisäksi muita kuin yksi venäläinen vanhempi herrasmies, hänkin solmi nauhansa aivan itse! Pyöräkengät ja kypärä varustepussiin, kisavyö selkäpuolelta eteen ja baanalle. Rakas vaimoni ja vanhempi poikani kovasti kannustaen heiluttivat aidan takana, ”hyvä isi, enää järven ympäri kaksi kertaa”. Kaksi! Kyllä! Ei prkl! No siitä sitten kepeästi jalkaa toiseen eteen, ensimmäiset kilometrit ehkä neljä jaksoin hölkätä melko tasaista vauhtia ja maastokin oli tasaista. Totuus kuitenkin paljastui seuraavien kilometrien aikana jalat painoivat enemmän kuin mies eikä niitä tahtonut riittää kropan alle millään. Ylämäki, alamäki, vähän jyrkempi ylämäki ja taas alas. Ei sopinut reitin profiili mulle, tosin sopiiko se missään kunnolla? Vähintään aiheellinen kysymys. Kolmas osuus noudatti kaavaa ensimmäinen kierros enemmän hölkkää, ylämäet kävellen, toisella hölkkä kävely, väliloikka, kävely hölkkä tai jotain sellaista. Ei voi puolimara olla lähes kolmen tunnin arvoista! Ainoa asia joka päässäni takoi viimeisen kierroksen aikana, alle kahdeksan tunnin olisi kiva päästä, enkä kesken tässä kohtaa jätä! Erittäin upea kannustus reitin varrella ja huoltopisteillä, toiseksi viimeisellä koko porukka n. 10 henkeä nosti kädet ilmaan ja hirveän älämölön läheb! läheb! tai jotain Hyvä Jarnoooo kannustivat joukon hännillä kirivää triatleettia maaliin. KIITOS! 1,9 – 90 – 21,1 I AM AN IRONMAN ilman siipii!
KIITOS RAKKAAT!
Aivan mahtavaa ja suuri hatunnostoMua puraisi tänä vuonna triathlon kärpänen
Oot ihan paras mulle .
Moi. Hieno juttu! Mukaan vaan upean ja haastavan lajin pariin … tai no kolmen itseasiassa. 😉