Mitään mieltä?

13723950_1243164365756152_5612360842695475710_o Niin taittuu kesä kohti syksyä, mielessä päällimmäisenä ne tavoitteet ja odotukset joita itselleni viime talvena asetin. Ei tehnyt Koskimaan akan poika niin kuin ajatteli! Olevinaan helppona hetkenä uskottelin itselleni, että tulevana kesänä vedetään se ensimmäinen puolikas ja ollaan jo lähes teräsmiehiä! Ei vedetty, eikä olla! Nyt kaiken rämpimisen jälkeen meinaa se vanha peikko menneisyydestä muistuttaa olemassa olostaan, ei minusta ole,  en minä pysty, olen aina se viimeinen … Harmillisen todelliselta tuntuu kaiku menneisyydestä! Edelleen uintini on surkean ja säälittävän välimaastossa ja vaikka pyöräily tuntuu jo paljon paremmalta niin viimeistään juokseminen palauttaa miehen maanpinnalle. En pärjää, onko siis mitään järkeä vaan roikkua piireissä ja uskotella itselleen pystyvänsä johonkin enempään? Ilolla saan seurata kun monet seuratoverit ja tutut ihmiset kesä ja kisa toisensa jälkeen petraavat suoritustaan, kokevat suurta onnistumisen iloa! Mistä siis ilo omaan tekemiseen ja ylipäätään sen mielekkyyteen? Pohdinnan paikka, ehkä parempi tunnustaa faktat ja keksiä jotain aivan muuta? … toisaalta näillä mennään ja eihän sitä koskaan tiedä?

Paljonko lohduttaa ajatus siitä, että löytyy paljon ihmisiä joista ei olisi edes tähän? Ei yhtään! Toisaalta onko sen niin väliä? Siinä mielessä kyllä, että ihminen tarvitsee onnistumisen kokemuksia, hyväksyntää ja kannustusta, ilman näitä yksikään yksinään ei jaksa. Ehkä oma roolini tämän kaiken keskellä on muiden kannustaminen ja tukeminen vai olisiko se liian itsekästä vain tehdä oman menestymisen toivossa tai pelkästään sitä tavoitellen? Kaiken tämän keskellä suurin voitto ja menestystarina lienee sen pienen pallokentän laidalle jätetyn pojan uusi innostus, tahto osallistua, tehdä ja voittaa itsensä, olla mukana ikään kuin jossain suuremmassa! Ei tuonut lapsuus, eikä edes nuoruus paloa kilpailemiseen, saati kipinää harrastaa! Nyt jo keski-iän saavuttaneena ymmärtää rajansa sekä mahdollisuutensa, pystyy jopa kohtaamaan pelkonsa. Ilman vuosien tuomaa kokemusta elämästä, niin eletystä kuin täysin kokemattomasta, ihminen ei pysty asettamaan itseään suureen kuvaan, kaiken keskelle.

Parhautta tässä ovat olleet ne ihmiset, toverit jopa uudet ystävät joiden kannustamana huonosta on jalostunut mieleltään keskinkertainen suoriutuja, jonka sitten viimein tulosluettelo palauttaa todellisuuteen. Silti uskallan väittää, että jokainen kilpailu ja tapahtuma tänäkin kesänä on saanut pilkkeen silmäkulmaan eikä ilon kyynelkään ole kaukana ollut. Ilon kautta ja elämästä nauttien, ei tämä niin vakavaa ole! Ehkä taas talven jälkeen mies on intoa ja yritystä täynnä? Ehkä tyydyn voimassa olevaan? Kiitos tuesta X-tri toverit, iloitaan ja harrastetaan eikä pidetä pipoa liian tiukalla. Ehkä vielä jossain kisassa onnistun tuloksesta huolimatta?13521875_1157489844271132_6707337359168729667_n

Kommentoi



Kommentit

  1. 7.53 14.08.2016

    Hyvin sä ainakin kirjoitat, upeeta suoltamista asiasta. Hyvin sä myös kisaat. Keski-iän kynnyksellä on tietysti vastassa nuorempia, jotka kilpailee toisiaan vastaan ihan kaikin mahdollisin avuin. Eihän se tietysti oo reilua, no todellisuudessa onkin syytä kilpailla itsensä kanssa, niin kovaa että on tyytyväinen, voittaa kun ei nuoria vastaan voi. Mutta itse määrää milloin antaa sammaleen alkaa kasvaa päälleen, liikkua voi aina ja se myös kannattaa, se on vähän kuin eläke tulevaisuutta varten. Tsemii tuleviin kisoihin

  2. 20.21 17.05.2017

    Moi. Kiitos ja anteeksi, että kesti. ;) Ei ole aikoihin tullut tsekattua viestejä, mut tosiaan positiivinen palaute kantaa kyllä. Tsemii myös sinne.

Muista kirjautuminen
Unohtuiko salasana?
Luo oma blogi  Seuraava blogi