Matka on tärkeämpi kuin päämäärä!
Moi.
Ajattelin että kirjoittaisin ja suuntaisin tämän blogin kaikille niille, jotka kokevat jollain tavalla epäonnistuneensa tai turhautuneensa treenaamiseen ja ylipäätään liikkumiseen! Tajusin kuitenkin jo alkumetreillä, etten voi hirveästi aiheesta kirjoittaa. Itselläni takana olevinaan hyvä talvi (paljon hiihtoa, vähän juoksua ja uintia), alkuvuosi, varsinkin kevät … whatever? On sairasteltu ja haettu motivaatiota milloin mistäkin, tavoitteena pudottaa painoa kymmenen kiloa vuoden vaihteesta. On syöty aamuisin puuroa, välipalaksi hedelmää, mutta kuten todettua ”liha on heikko” … kymmenestä ehkä kolme pois, loput … luoja tietää? Voitte vaan arvuutella miten syö miestä selkärangattomuus, epäonnistuminen, tavoitteista luopuminen … Mielekkyyden puuttuessa päätin sitten kirjoittaa tuntemuksistani. Nyt ollaan siinä tilanteessa, että alkavana kesänä pitäisi olla mukana monenlaisessa … HHM, Hollolan Maastotriathlon, Finntriathlon Vierumäki … Joroinen, Messilä Bike Weekend, Lahti triathlon ja mitäpä muuta kuin kesän huipennus Challenge Turku (puolimatka) … Meinaan vaan, että nyt tuntuu siltä etten todellakaan ole valmis tähän kaikkeen! Yritän silti edelleen vakuuttaa niin itselleni niin kuin ehkä kaikille muillekin, ettei koskaan kannata perääntyä tai kesken jättää … mutta silti se tunne itsensä ja ehkä muiden pettämisestä kalvaa rotan lailla. Ajatus siitä kun muut vaan ”olevinaan” tekee ja useimmiten jopa onnistuu, etkä itse koskaan tavoita tai edes pääse lähelle sitä onnistumisen tunnetta.
No miksi siis kirjoitan? Syitä on kenties useita, mutta päällimmäisenä kuitenkin halu kannustaa, rohkaista ja innostaa ihmisiä, ystäviä, tovereita treenaamaan … tekemään sitä mikä itsestä kuitenkin parhaalta tuntuu, tyyliin itsepä kiloni kannan. Koen totaalista epäonnistumista suhteessa niihin tavoitteisiin ja ajatuksiin joita itselleni asetin jo alkaneesta kesästä. Ilolla kuitenkin seuraan ympärilläni ihmisiä, jotka ovat tosissaan ja kaikesta selvästi nauttien porskuttavat näennäisen ”helposti” eteenpäin. Matkan pitäisi ehdottomasti olla päämäärää tärkeämpi, mutta jostain syystä näin ei kuitenkaan aina ole? … ainakin minä olen missannut jotain.
Ajatus itsensä voittamisesta ja samalla kaiken menettämisestä, ehkä siitä jaloimmasta ja nykypäivänä vähiten kiinnostavasta viisaudesta kiteytyy erään suuren urheilijan meille perinnöksi jättämään ja samalla niin surullisen kuuluisaan tekstiin, testamenttiin.
”Urheilu antoi minulle paljon, paljon se myöskin otti. Nyt ei ole enää kiire. Taistelu on ohi. On aika uuden elämän. Kauan sitten, kun pienenä poikana Tervanevalle ensimmäisen kerran jalkani upotin, alkoi elämässäni suuri seikkailu, josta tuli loputon tuska. Vajosin ja nousin, yhä uudestaan ja uudestaan. Tuhannet litrat hikeä ja kyyneleitä saivat nyt surun sävyt. Sieltä ammensin myös vahvuuden, jonka avulla selviän tästäkin vastoinkäymisestä.
Vielä kerran korviini kantautuu tuon hiljaisen Tervanevan mystinen kutsu. Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne nyt vastatuulessa viimeisen kerran takaisin, polvistun, myönnän tappioni ja pyydän sielulleni rauhaa.”
Tätä kirjoittaessani mieleni valtaa ajatus … Nyt vaan hölkätään, höntsäillään, nautitaan, otetaan rennosti ja katsotaan mitä tuleva kesä tuo tullessaan, ilon kautta sanoisin! Ainakin pyrimme voittamaan itsemme! Tsemiä jokaisen arkeen ja treenaamiseen. Nähdään kun riittävän lähelle tullaan, kesä 2016 tarjoilee parastaan!
